Intohimona lääketieteen opetus

Opetuksen arvostuksesta puhutaan, mutta yliopiston arjessa tuota arvostusta ei juurikaan näy, sanoo yliopistonlehtori Heikki Hervonen. Yliopistoon tarvittaisiin hänen mielestään myös opetuspainotteinen urakehitysmalli.



— Niin kuin huomaat, olen tästä innostunut, sanoo yliopistonlehtori Heikki Hervonen vähän anteeksipyytävästi kerrottuaan lähes kahden tunnin ajan hersyvästi ja mukaansatempaavasti lääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta.

Hervonen tietää mistä puhuu. Hän aloitti biolääketieteen laitoksella alemman palkkaluokan osa-aikaisena assistenttina vuoden 1970 alussa, ja siitä ura jatkui: assistentti, akatemian assistentti, apulaisopettaja, yliassistentti, yliopistonlehtori.

— Alun perin tulin silloiselle anatomian laitokselle tutkijaksi, mutta vähitellen työni painottui yhä enemmän opetukseen. 1980-luvun alussa laitokselle perustettiin opetukseen painottuva yliassistentin virka, ja minut nimitettiin siihen toistaiseksi – ei siis enää määräaikaisuuksia. Näin sain mahdollisuuden keskittyä opetukseen pelkäämättä, että menetän virkani jollekulle tutkimuksessa enemmän ansioituneelle.

Näinhän se yliopistossa nimittäin yleensä menee: viranhaussa tutkimusansiot ratkaisevat.
— Niinpä opetustyö hoidetaan mahdollisimman vähällä vaivalla ja samalla keskitytään keräämään tutkimusmeriittejä.

Hervonen muistuttaa, että opettaminenkin on vaativa tehtävä, joka edellyttää erityisosaamista.
— Ei riitä, että opetuksen sisältö perustuu tutkimukseen, vaan myös opetusmenetelmien on oltava tutkimukseen perustuvia. Opetuksen tulee olla järjestelmällistä ja opetustavoitteiden selkeät. On pystyttävä seuraamaan opiskelijoiden tietojen ja taitojen karttumista ja oltava varmoja, että valmistuessaan heillä on kaikki tarvittava osaaminen hallussaan.

Tiedekunnassa ja laitoksissa tarvitaan opetuksen asiantuntijoita, joiden vastuulla on opetustoiminnan kehittäminen ja koordinointi.
 — Nyt ollaan ottamassa käyttöön tutkijoiden tenure trackia. Miksi ei luotaisi myös opetuspainotteista urakehitysmallia? Ei nykyään kukaan pysty vastaamaan laitoksen tai osaston opetuksesta ja tekemään samalla täysipainoista tutkimusta.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa tehtiin 1990-luvulla opintouudistus, jossa purettiin prekliinisen vaiheen oppiaineiden tiukkaa lokerointia ja yhdistettiin anatomian, fysiologian ja farmakologian opetus mielekkäiksi kokonaisuuksiksi. Samalla otettiin käyttöön uusi ongelmalähtöinen opetusmenetelmä, problem based learning.

— PBL herätti aluksi paljon ennakkoluuloja, mutta itse asiassa oli kysymys vain siitä, että opetettavat asiat asetettiin alusta alkaen oikeaan kontekstiinsa; opetuksessa lähdettiin kliinisestä näkökulmasta, potilastapauksista. Teoria pitää silti myös oppia!

Tällä hetkellä opetusta ollaan muuttamassa siten, että jo ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat päästetään tapaamaan oikeita potilaita.  Tarkoitus on siirtää kolmannen vuosikurssin seitsemän viikon mittaisesta kliinisestä jaksosta yli puolet aikaisempaan opiskeluvaiheeseen.

— Kliininen jakso integroidaan muuhun opetukseen siten, että opiskelijat pääsevät tutkimaan potilaita, joiden sairaus liittyy meneillään olevaan teoriaopetukseen. Näin teoria ja käytäntö saadaan alusta alkaen liitetyksi yhteen, mikä tekee opetuksesta kiinnostavampaa ja motivoivampaa.

Oppimisessa on useita tasoja, Hervonen sanoo. Pelkkä tieto ei riitä.
— Täytyy tietää, mutta täytyy myös ymmärtää tietämänsä, jotta osaa soveltaa tietoa käytäntöön erilaisissa tilanteissa.

Hervonen kaipaisi lääkärin peruskoulutukseen myös ”tieteellistä juonnetta” – tieteen teorian ja tutkimustyön perusasioiden opetusta. Tutkimustyön ymmärtäminen ja tieteellisen ajattelutavan omaksuminen tekee helpommaksi sietää lääkärin työhön olennaisesti kuuluvaa epävarmuutta.

— Lääkäri toimii koko ajan riittävän todennäköisyyden pohjalta. Sataprosenttista varmuutta ei ole.

Yliopistolehtori Heikki Hervonen sai tänä vuonna yliopiston Eino Kaila -opetuspalkinnon tunnustuksena ansiokkaasta työstään lääketieteellisen tiedekunnan opetuksen kehittäjänä.


Teksti ja kuvat:
Päivi Lehtinen