"Syy elämiseen on se, että voi oppia uutta"

Tutkija Anna Keski-Rahkosen elämässä on riittänyt vauhtia kuluneiden kymmenen vuoden aikana - tutkimusta, muuttoja mantereelta toiselle, lapsia, kirjojen kirjoittamista.... Eikä näytä siltä, että tahti olisi hiljenemässä, siitä pitää huolen uusi apulaisprofessorin pesti Helsingin yliopistossa.

Helsingin yliopistossa käyttöön otettu uusi tutkijoiden vakinaistamisjärjestelmä, tenure track, toi lääketieteelliseen tiedekuntaan kolme uudenlaista tutkijantehtävää, apulaisprofessuuria, joista on mahdollisuus edetä vakinaiseen professorin tehtävään. Yksi kolmesta ensimmäisestä uudenlaiseen apulaisprofessorin tehtävään valituista oli Anna Keski-Rahkonen.

– Hakijoita oli paljon, joten olen todella tyytyväinen kun tulin valituksi, Keski-Rahkonen sanoo.
– Apulaisprofessori-titteli ei kyllä olisi ollut oma valintani tehtävänimikkeeksi, mutta se nyt kuitenkin on toisarvoinen asia, hän lisää naurahtaen.

Laakereilla lepäämiseen uusi tehtävä ei anna mahdollisuutta. Apulaisprofessorin tutkimusansiot arvioidaan kahden ja viiden vuoden kuluttua tehtävän vastaanottamisesta; jos tulokset eivät tyydytä, lähtö tulee.

– Viisi vuotta löysässä hirressä! Se on tietysti vähän epämukavaa, mutta toisaalta kyllä tuottavuutta pitääkin olla. 

Tenure track -järjestelmä on uusi ja hakee vielä muotoaan. Keski-Rahkonen myöntää, että on aika haastavaa olla järjestelmän pioneeri.

– Me kolme– Kirsi Pietiläinen, Sanna Lehtonen ja minä – olemme joutuneet lääketieteellisessä tiedekunnassa itse aika paljon osallistumaan järjestelmän kehittämiseen. Se on tietenkin vaatinut työtä, mutta on ollut hienoa olla tekemässä tätä yhdessä. Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että Helsingin yliopisto on pystyttänyt tenure track -järjestelmän ja että saan olla yksi ensimmäisistä siihen valituista.

Psykiatria oli rakkautta ensi silmäyksellä

Keski-Rahkosen tutkimusalue on psykiatrinen epidemiologia. Tehokas keskustelun hyydyttäjä, hän hymähtää.

– Jos kerron olevani psykiatri, ihmiset alkavat purkaa minulle ongelmiaan. Mutta kun yhdistän sen epidemiologiaan, kukaan ei oikein tiedä mistä puhun. Minua kiinnostaa sairauksien yleisyys, luonnollinen kulku ja ennuste sekä se, miten niihin voi vaikuttaa väestötasolla tehokkaasti ja edullisesti.

Jo lapsena Anna Keski-Rahkonen oli ajatellut, että jonkinlainen tiedeihminen hänestä tulee. Tiedon hankkiminen ja asioiden ymmärtäminen kiehtoi. Syy pysyä elossa on se, että voi oppia uutta, hän tiivistää.

Opiskellessaan lääkäriksi hän pohti aika ajoin, oliko väärällä alalla. Ratkaisu löytyi, kun hän vuonna 1999 teki viimeisiä amanuenssuurejaan Lapinlahden sairaalassa.

– Psykiatria oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kun vielä pystyin yhdistämään sen ja kansanterveystieteen, olin löytänyt juuri sen mitä haluan tehdä.

Syömishäiriöiden valikoituminen omaksi ”tutkimusviipaleeksi” tapahtui osittain sattumalta.

– Minulle tarjottiin Lapinlahdesta eurolääkärin paikkaa, ja vaihtoehdot olivat huumevieroitusyksikkö tai syömishäiriöiden hoito. Olin ensimmäisessä työpaikassani terveyskeskuksessa joutunut hoitamaan paljon huumeongelmaisia ja tiesin, että se työ ei ole minua varten.

Tutustuminen professori Aila Rissaseen ja professori Jaakko Kaprioon merkitsi Keski-Rahkosen tutkijanuralle myös paljon.
– He leipoivat minusta tutkijan ja oikean ihmisen.

Elämä on vienyt vauhdilla

Vuosituhannen vaihteessa Keski-Rahkonen aloitteli väitöstutkimustaan ja erikoistumisopintojaan.  Näiden kahden asian yhdistäminen ei ollut helppoa.

– Potilaat haluavat lääkärinsä täysin, mutta ei tutkimusta voi tehdä vasemmalla kädellä. Kilpailu on hurjan kova, jos pyrkii kansainväliseen kärkeen – ja sinne minä tähtään. Erikoistumisopinnot ovat olleet kakkossijalla, mutta vihdoin sekin urakka alkaa olla valmis.

Jo ennen väitöstutkimuksensa valmistumista Keski-Rahkonen totesi, ettei Suomesta löytynyt riittävästi asiantuntemusta viedä tutkimusta loppuun. Niinpä hän vuonna 2003 lähti jatkamaan tutkimustaan New Yorkiin. Väitöskirja valmistui seuraavana vuonna.

– Työskentelin New Yorkissa kolme vuotta, ja se oli hyvin opettavaa aikaa. Sen jälkeen edessä oli kuitenkin valintatilanne: onko perheen kannalta viisainta rakentaa elämä minun urani vai mieheni uran mukaan. Päädyimme siihen, että minun on helpompi sopeuttaa oma työni hänen työhönsä kuin päinvastoin. Palasimme vuodeksi Suomeen ja sitten muutimme kolmeksi vuodeksi Brasiliaan – sinä aikana synnytin kaksi tytärtä, kirjoitin kaksi kirjaa ja kätilöin kaksi kansainvälistä konferenssia.

Brasilian jälkeen oli jälleen vuorossa vuosi kotimaassa. Syksystä 2011 lähtien perhe on asunut Roomassa.

– Käyn Helsingissä noin kolmen viikon välein. Tutkimustyöni ei ole kovin paikkasidonnaista, mutta tehtäviini kuuluu myös opetusta.

Tammikuussa 2012 Keski-Rahkonen kertoi syömishäiriöistä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa.

Teksti ja kuva: Päivi Lehtinen