”Aprillipilana aloitin ja aprillipilana lähden”

Haartman-instituutissa vietettiin perjantaina 30.3. professori Leif C. Anderssonin muotokuvanpaljastustilaisuutta osittain hilpeissä mutta osittain myös haikeissa tunnelmissa. ”Aloitin 31 vuotta sitten aprillipilana, ja aprillipilana myös lähden”, Andersson totesi.

Professori Leif C. Andersson ja taiteilija Tatjana Bergelt

Leif Anderssonin professorinura Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa alkoi huhtikuun ensimmäisenä päivänä 31 vuotta sitten; nimitys virkaan tuli presidentti Urho Kekkoselta.

– Aloitin aprillipilana ja siirryn nyt emeritukseksi aprillipilana, ja tässä välissä on ollut enemmän tai vähemmän sitä samaa, Andersson totesi juhlatilaisuudessa pitämässään luennossa.

Anderssonin uran aikana on yliopistossa yleensä ja myös professorin asemassa tapahtunut paljon muutoksia. Presidentilliset virkanimitykset, juhlavat valan vannomiset, vahva päätösvalta tiedekunnan ja yliopiston asioissa sekä monet muut professorin arvovaltaa nostavat tekijät ovat mennyttä. Professoreiden määrä on myös kasvanut huimasti.

– En tiedä, oliko kaikki ennen paremmin, mutta kyllä inflaatio on kuluneen 31 vuoden aikana iskenyt professori-instituutioon. Sic transit gloria mundi!

Kun Andersson 40 vuotta sitten tuli ensimmäisen kerran töihin Haartmaninkatu 3:een, siellä  vallitsi huikea tutkimusinnostus. Laboratorioissa painettiin töitä aamusta iltaan, usein vuorokauden ympäri ja myös viikonloppuisin.

– Nykyään talo käytännölliseti katsoen kuollut arkisin kello 16 jälkeen, viikonlopuista puhumattakaan.

Innostus ja omistautuminen tuotti myös tulosta: 1970-luvulta 90-luvulle saakka Haartmaninkatu 3 oli Suomen lääketieteellisen tutkimuksen lippulaiva, jonka tutkimus herätti myös kansainvälistä huomiota. Monet talossa tuohon aikaan työskennelleistä tutkijoita ovat luoneet upean tutkijanuran – muun muassa Yhdysvaltain Tiedeakatemian jäseninä on tällä hetkellä neljä Haartmanin kasvattia.

Andersson pohti luennossaan myös Helsingin yliopiston kunnianhimoista tavoitetta nousta maailman 50 parhaan yliopiston joukkoon. Miten se onnistuu, kun sekä yliopistojen rahoitus että muu tutkimusrahoitus koko ajan niukkenee? Kuitenkaan poliittiset päättäjät eivät uskalla tehdä välttämättömiä ratkaisuja.

– Meillä on 17 tiedeyliopistoa viittä miljoonaa asukasta kohti. Kun näihin lisätään sivutoimipisteet, on joukossa sellaisia, joiden kiinteistökulut ja hallinto maksavat enemmän kuin toiminta. On pakko karsia, mutta tähän ongelmaan poliittiset päättäjät eivät koske edes pitkällä kepillä, koska se olisi poliittinen itsemurha. Niinpä on päädytty näivetystaktiikkaan: yliopistot jotka eivät onnistu keräämään rahaa – ja meillähän rahaa tunnetusti tulvii joka luukusta – saavat hirttäytyä itse, Andersson sanoi.

– En halua esiintyä tuomiopäivän profeettana, mutta on ilmeistä, että nykymenoa kansainvälinen tieteen eturintama karkaa yhä kauemmaksi. Ilman radikaaleja muutoksia ja uusia merkittäviä rahoitusmuotoja jää yliopistomme tavoite päästä 50 parhaan yliopiston joukkoon haaveeksi. Valitettavasti.

Professori Anderssonin muotokuvan on maalannut taiteilija Tatjana Bergelt. Muotokuvan otti vastaan yliopiston kokoelmiin vararehtori Jukka Kola.

Teksti: Päivi Lehtinen
Kuva: LInda Tammisto